Am I proof that You are who you say You are, that grace can really change a heart, do I live like Your love is true?

Mä oon varmaa alintajuisesti oottanukki tätä. Jotenki on menny niin tasasesti ja varmasti ilman suurempii töyssyjä elämä jo niinku pidemmän aikaa. Mutta nytte se sitte tuli. Pikkuruinen kuoppa. Mietinki et miten se voi tulla just niinku nyt. Koska eilen oli aivan mahtava ylistys wakessa. Oli niin fiilikset katossa, elämä hymyili, mää hymyilin. Ja tänään näin kaveria ennen bändireenejä ja meillä oli hyvät reenit ja sen jälkeen mentiin vielä syömään porukalla ja jeejee mulla ois kaiken järjen mukaan pitäny olla mahtava fiilis. Mutta ei.

Kun mä istuin bussissa matkalla kotiin rupes ahistaa. Mua ei oo ahistanu pitkään aikaan mut sillo vaan ahisti. Kaikki. En nyt niitä rupee tähän enempää purkaa mutniiii. Ja vielä ku sitte olin bussia saanu venailla kiitettävän ajan ja päässy koti pysäkille ja hypänny bussista, niin eiköhän vaan mun tumput jääny bussiin. oli kyl sellanen fiilis et EN KYLLÄ VARMANA ANNAN MUN TUMPPUJA BUSSILLE NYT. joten kävelin pari pysäkkii päättärille päin ja odotin sitä samaa bussia. Mut musta tuntuu et sillä oli tarkotus että ne tumput jäi sinne. Koska siinä tuli pakolla aikaa vaan jutella Jumalalle ja kelata niitä asioita.

Nyt lähtee varmaa kuudetta kertaa sama biisi. Sopii meinaa niin hyvin tähän tilanteeseen. Love it.